Heräsin kauniina, syksynkirpeänä aamuna iloisena. Ansku tulisi ja menisimme sieniretkelle. JIPII!!
Aamu alkaa mummon kanssa perinteisellä herkkukävelyllä: mummo antaa meille pieniä namipaloja pitääkseen meidät lähellään.
Edellä polulla juoksee Karhu, sitten Ledi, ja perässä tassuttelevat Valo ja Nalle. Minä, Jörö, hyppelehdin innoissani ympärillä.
Puiden lehdet hehkuvat punaisina, keltaisina ja oransseina.
Päivällä Anskun äiti huristelee pihalle iloisenkirjavalla, kuhmuraisella autollaan.
Auton ikkunasta pilkistävät Anskun ja Anskun äidin tyttärenpoikien päät.
Anskun äiti on paistanut aamulla retkieväiksi korillisen pullia.
Lähdemme retkelle valoisaan lähimetsään. Me kaikki koirat juosta vilistämme innoissamme.
Karhu kulkee välillä omia polkujaan, Nalle ja Valo ovat mummon perässä…
…ja minä, Ledi ja Ansku leikimme jahtausleikkejä pikkupoikien kanssa.
Palaamme kotiin kori täynnä kanttarelleja.
Silloin minun patterini tyhjenee ja väsymys iskee.
”Nyt nukkumaan, Jörö-kulta”, Jasmin-äiti sanoo.
Minä heittäydyn maahan selälleni, potkin käpälilläni enkä suostu. Minulle tuli UHMA.
Äitini tietää, että nyt on tärkeää olla rauhallinen kuin viilipytty.
Hän katsoo minua lempeän päättäväisesti, ottaa minut syliin ja vie omaan sänkyynsä.
Olen turvallisesti äidin kainalossa ja äiti silittelee minua nenänpäästä tassuihin asti.
Äiti rakastaa minua sellaisena kuin olen, uhmineni päivineni.
Onneksi hän tiesi, että rauhallisuus tyynnyttää uhman.
Nukuin levollisesti ja näin unta iloisesta sieniretkestämme.
