Sisareni Ansku on parhain ystäväni. Meillä on aina huippuhauskaa, kun hän tulee kylään.
Lempileikkimme ovat paini ja takaa-ajo.
Ajamme toisiamme takaa mummolan vehreällä pihalla omenapuiden alla.
Syöksymme kukkien ympäröimää rantapolkua pitkin kimmeltävään veteen uittamaan tassuja.
Ja kaivamaan isoja kuoppia.
Tiibetinspanieli Ledi on myös mitä parhain leikkitoveri. Ledin kanssa painimme ja leikkimurisemme kuin veljekset konsanaan.
Ledi tietää arvonsa ja laittaa minulle rajat.
Karhu on iso ja lempeä karvaturrikka. Häntä minä kunnioitan ja ihannoin. Haluaisin olla yhtä vahva kuin hän.
Usein olen mopsien kaveri, mutta välillä ne ärsyttävät. Varsinkin Nalle.
Nalle on arka, kiltti ja mummoon takertuva. Aina mummon sylissä. Murrr…
Niinpä sitten kerran, kun oikein väsyin, alkoi tapahtua: hyökkäsin ovelasti piilosta Nallen kimppuun. MURRR…
Silloin mummo komensi minua napakasti: ”EI, JÖRÖ!” Minulle tuli SURULLINEN mieli.
Vetäydyin yksinäni sohvan alle mököttämään. Minusta näkyi vain häntä ja mustat pörröiset takakäpälät. Nyyhkäisin siellä aivan hiljaa.
Mummo sanoi minulle itkuni kuultuaan: ”Tule, Jörö, tänne sohvalle syliini. Mummo rakastaa sekä sinua että mopseja. Sinun ei tarvitse olla YKSIN eikä MUSTASUKKAINEN.”
Aikani hengiteltyäni ja mietittyäni kömmin sohvan alta varovasti mummon syliin.
Mopsit nukkua tuhisivat vaarin turvallisessa sylissä. Valo köllötteli selällään käpälät kattoa kohden ja Nalle tuolin käsinojalla syvässä unessa tipahtamaisillaan.
Illan hämärtyessä tupaan laskeutui RAUHA.
Opin, että yksinäisyyteen ja suruun auttaa syli ja läheisyys. Ja rakkautta riittää kaikille.
